Jokainen on joskus varmaan kokenut kiusaamista jossain muodossa. Mä olen kokenut myös kiusaamista, ja oon myös kokenut paljon muutakin pahaa elämäni aikana. Mutta enköhän aloita sen enempää jahkailematta tämän avautumis tarinan. Ihan näin aluksi vielä mainitsen että kärsin vaikeasta masennuksesta, jostain ahdistushäiriöstä, lievästä anemiasta ja todella heikosta muistista.
Kaikki alkoi kun muutimme suuremmasta kaupungista todella pienelle paikkakunnalle. Aloitin viidenen luokan pienellä paikkakunnalla ja aluksi kaikki menikin hyvin, mulla oli kavereita ja näin. Kuudennen luokan lopulla mua alettiin kuitenkin kiusaamaan, silloin koin itseni usein alakuloiseksi, mutta ajattelin että se on ihan normaalia siinä iässä, että on välillä vähän huono olla..
Ylä-asteella kuitenkin kaikki paheni, masennuin silloin todella pahasti. Seitsämäs luokka. Se oli jotain niin kauheaa aikaa, oon niin onnellinen että se aika on jo ohi. Melkein jokapäivä kuulin koulussa millainen huora olen ja miten minun pitäisi mennä tappamaan itseni. Sorruin viiltelemään. Ensin viiltelin pienesti niin että sanoin aina että kissa raapaisi jos joku kysyi mitä jäljet olivat. Luokkalaiseni pojat saivat tietää että viiltelin ja matematiikan tunnilla he päättivät kiusata mua asiasta että en viiltele kunnolla. Se oli jotain niin kamalaa, se sattui niin paljon kun mulle tultiin sanoo että mä en osaa viillellä että yrittäisin edes. Jotkut järjen jättiläiset hieroi viivottimella rannetta ja sanoi mulle 'kato mä viiltelin.' Kiitos näiden sankareiden ajattelin että totta, olen niin luuseri että en edes uskalla viillellä kunnolla. Sitten pari päivää myöhemmin kun masensi otin sakset käteeni ja viilsin ranteeni auki, muistan vieläkin kuinka paljon se helpotti mun oloa. Nykyään mulla on enää rumat jäljet ranteissa ja vaan siksi että mulle sanottiin että en osaa edes viillellä, että mun pitäis edes yrittää. Niin tein.
Mulla oli vaan yksi tosi ystävä, joka merkitsee mulle vieläkin ihan sairaan paljon, se on ainut joka mulle jäi pysyväksi kaveriksi. Olihan myös neljä muutakin ihmistä joiden kanssa olen jonkilaisissa väleissä vielä, mutta he eivät ole enää niin läheisiä mulle. Musta tuntuu että kaikki muut paitsi se yksi ei edes muistais mua jos en olis tullu kouluun vaan olisin jäänyt auton alle.
Ja tämä aihe, joka satuttaa mua niin syvästi. Mulla oli näitä feikki ystäviä vaikka muille jakaa. Oon niin pettynyt jokaiseen mun feikki kaveriin. Ne anto mun olettaa että olin tärkeä niille, ne anto mun olettaa että ne välitti, ne anto mun olettaa että pystyin luottaa niihin. Jos joku mun feikki kaveri tunnistaa itsensä kun lukee tätä niin voin sanoa että et arvaakaan miten vitun paljon satutitte mua ''olemalla mun ystäviä.''
Yksi tyttö, jonka kanssa olin ollut mun mielestä tosi hyvä kaveri, jonka kanssa viidennestä luokasta asti olin leikkinyt osoitti varsin selvästi kun koulu päättyi että olin sille vaan joku räsynukke jonka tunteilla saa leikkiä. Se tyttö satutti mua niin paljon. Mun on pakko myöntää, mutta se oli mulle niin tärkeä että mua harmittaa että me ei olla enää ystäviä. Kai mussa oli vaan joku niin pahasti pielessä ettei mun kaveri kannattanut olla. Mä kuitenkin ikävöin niitä aikoja kun mä aina leikin sen tytön kanssa vähän pienempänä. Ajattelin että me oltais vielä pitkään kavereita koulun jälkeen, mutta ei. Se tyttö päätti kertoa melkein kaikille meidän yhteisille kavereille että mä oon itsekäs narsistinen selkäänpuukottaja, johon ei kannata luottaa.
Mä en oo narsistinen selkäänpuukottaja. Mä oon vaikeasti masentunut ja elän täällä vaan sen takia että en satuttais mun läheisiä kuolemalla pois. Se ei ole itsekästä, eihän? Mä olisin jo tappanut itteni jos kukaan ei jäisi kaipaamaan mua tänne, ihan tosi. Ajattelin aina tosia, jos kerrankin ajattelin itseäni olin vitun itsekäs kusipää joka ansaitsi kaiken pahan lisäksi lisää paskaa niskaan.
En pysty katsomaan varmaan enää ikinä peiliin tuntematta itseäni turhaksi, läskiksi, itsekkääksi, hyödyttömäksi, rumaksi, kusipääksi, jne. Mä en pysty myöntämään että en oo läski, itsekäs, hyödytön, ruma, kusipää, jne. Vaikka ihan kuka tahansa sanoisi että mä en oo mitään noista. Tunnen mun sisällä niin vahvasti vieläkin että oon kaikkea mahdollista pahaa.
Kun mua on sanottu läskiksi niin oon ajatellut että oon läski. Oon joskus jopa yrittänyt olla syömättä, olin huimat kolme-neljä päivää kokonaan syömättä. Painokin jossain vaiheessa 165 cm pituisella tytöllä kävi 48.8 puolella. Keräsin itseni, ja yritin syödä edes kerran pari päivässä, paino nousi siitä sitten hieman. Enää en uskalla astua vaa'alle, koska pelkään joutuvani takaisin tähän ''laidutuskierteeseen.'' Olen ollut todella monesti esimerkiksi viikonlopun yli syömättä. Mua pelottaa mennä terveystarkastukseen koska siellä on pahin painajaiseni - vaaka. En halua astua vaa'alle, koska olen kuitenkin joka tapauksessa tosi pettynyt painooni vaikka se olisi normaali. En halua tietää mitä painan, saatika sitten kertoa terveydenhoitajalle mitä painan. Jos vaakaan pyörähtäisi yli kuusikymmentä kiloa lähtisin varmaan itkemään vessaan. Vaikka paino on vaan numero niin se on vaivanut mua paljon silloin kun olin kiusattu. Ajattelen että jos en pidä painoani siinä alle kuudessakymmenessä, mua aletaan taas kiusaamaan ja kutsumaan läskiksi.
Nyt olen ammattikoulussa ja onneksi siellä on paljon kypsempää porukkaa kun peruskoulussa, en usko että mua aletaan enää kiusaamaa. Pitää vaan toivoa että pääsisin lähes kokonaan yli kaikesta pahasta mitä mulle on sanottu ja tehty. Mulla on onneksi ammattikoulussa kolme todella ihanaa ystävää, ja kiitos heille että he jaksavat päivästä toiseen katsoa mun naamaa koulussa.
Anteeksi, en halunnut kertoa ihan yksityisiä asioita myöten tätä, joten kerroin pinta puolisesti. Ehkä vielä joskus kerron kaiken tosi syvällisesti.
Ehkä vielä joskus...
